Moi, mitä kuuluu? Kyseinen kysymys pysäyttää ja herättää monenlaisia mietteitä: “Ai minulleko? Mitä minulle kuuluu, mutta entäpä sinulle ja onko kaikilla muilla nyt kaikki varmasti hyvin? Voinko vastata ihan rehellisesti, haluatko kuulla totuuden vai oliko tämä small talkia? Voin tarvittaessa tiivistää vastausta ja oikoa muutaman mutkan.” 

En valinnut sairastua, vaikka onhan tässä kieltämättä huumoriarvonsa. Olen 32-vuotias ja kuluttanut terveyspalveluita, varsinkin psykiatrian erikoissairaanhoidon tarjontaa, jo reippaasti yli kymmenen vuotta. “Mitä kuuluu?” -kysymys on minussa ehdollistunut herättämään tunteen kliinisestä vastaanottohuoneesta, jossa asiallisesti pukeutunut haastattelija aloittaa kuulustelunsa kohteliaasti tuolla samaisella lauseella.

En valinnut sairastua ja yritän aina parhaani. Kilttinä potilaana pyrin aina vastaamaan ja ajoittain tuottamaan vuorovaikutukseen jotakin spontaania pohdintaani, jotta hoitotahon minuun käyttämät resurssit eivät valuisi hukkaan. Olen tosissani liikkeellä kuntoutumassa, toipumassa ja palaamassa työelämään… Olenhan? – Kysäisee huijarisyndrooma. (Hyvä lukija, huomioithan itseironian…) 

En valinnut sairastua, enkä ole toipumistani kenellekään velkaa. Työkyky ja toipuminen eivät ole synonyymejä, mutta minulle haetaan parhaillaan työkyvyttömyyseläkettä. Eläke antaisi rauhaa vaalia hyvinvointiani, kasvattaa voimavarojani ja käyttää niitä yhteiseen hyvään, olla aktiivinen osa yhteiskuntaa. Olen saanut toipua hyvään ja mielekkääseen elämään, uteliaisuuteen ja toiveikkuuteen. 

En valinnut sairastua. Se surettaa. Työkykyni on hyvin rajallinen alentuneen stressinsietokykyni ja sairauksieni oireiden vuoksi. Psykoosisairauteni ja traumaoireistoni kuormittavat arkeani, vaikka se ei aina näykään ulospäin. Käytän paljon ajatusta ja energiaa oireiden peittelemiseen, koska edelleen häpeän niitä. 

En valinnut sairastua, mutta voin teoillani vaikuttaa omaan hyvinvointiini ja elämääni. Olen valinnut olla avoin ja opetella puhumaan vaikeistakin asioista. Pyrin ottamaan vastaan saamani avun, vaikka se ei ole helppoa. On vaikeaa ymmärtää ja luottaa, että ihmiset oikeasti voivat haluta auttaa ja olla hyviä minulle. Annan mahdollisuuden. Haen apua, tukea ja lohdutusta myös itse, kun sitä kaipaan. Tunnen itseni parhaiten, tiedän toiveeni, tunteeni ja tarpeeni. Kuuntelen itseäni. Arvostan. Rakastan. 

Lempeästi, 

Minka 

Julkaistu Mielenterveysyhdistys ITU ry:n Ituja-tiedotuslehdessä 2/2025.